Leben heisst leben

Viime aikoina vapaa-aikaa on tullut tuhlattua kapitalismin käsikassarana. Vastapainoksi vähän terveellistä ravintoa mielelle: Kapitalism 101.

Arin blogi johdatti tämän TED-puheen äärelle. Katsokaa se: harvassa ovat ne tavat jolla liikenenvät 20 minuuttia voisi käyttää paremmin.

Miévillen Scarin lukemisen lisäksi olen lueskellut mitä kaverista kerrotaan internetissä ja törmäsin näin kiertoteitse Michael Moorcockin “Epic Pooh” -tekstiin. Mielenkiintoista luettavaa. Yksi pääpointeista on mm. Tolkienin, Lewisin ja Richard Adamisin kritisoiminen, osaksi koska he kirjoittavat paskasti ja osaksi koska tarjottu maailmankuva on konservatiivinen ja pysähtynyt. Artikkelia lainaten:

“I don’t think these books are ‘fascist’, but they certainly don’t exactly argue with the 18th century enlightened Toryism with which the English comfort themselves so frequently in these upsetting times. They don’t ask any questions of white men in grey clothing who somehow have a handle on what’s best for us.”

Valehtelisin jos sanoisin että tämä on minua aina kiusannut, mutta Moorcockin kirjoituksen luettuani se totta vieköön kiusaa. Maailma on niin kaukana hyvästä ja valmiista että on rikos itseä ja ihmiskuntaa vastaan hyväksyä tai jopa ihannoida asioiden nykytilaa tai sitä miten ne “vanhaan hyvään aikaan” olivat. Tähän peilattuna tuntuu järjettömältä, että olen joskus väittänyt saavani inspiraatiota teoksista, joiden sankareina heiluu pienempiä ja karvaisempia versioita keskustalaisista kunnallispoliitikoista. Urgh.

Ihmisen on hyvä yrittää koko elämänsä ajan tehdä asioita joita osaa huonosti ja jotka ovat vaikeita; pitää tunkeutua mukavuusalueen ulkopuolelle, työntää sitä laajemmalle. Tämä on henkisesti väsyttävä tapa elää ja jotta säilyisi järjissään on pidettävä hengähdystaukoja, joskus pitkiäkin. Olen huomannut että tällaisten hengähdystaukojen aikana luen enemmän ja mielummin fantasiaa. Sen eskapismi rauhoittaa ja tyynnyttää, missä ei sinällään ole mitään vikaa. Ongelmana on että rauhoittamisen ja tyynnyttämisen lisäksi paska fantsu usein salakuljettaa päähän ylimääräistä muutosvastaisuutta, koettaa kertoa että kaikki on hyvin kunhan seurataan korkeampien tahojen määräyksiä ja ennustuksia.

Onneksi on olemassa myös hyvää fantsua, joka ei tätä tee. Artikkelissa mainitaan nimeltä ainakin Le Guin ja Susan Cooper, lisäksi on tietysti Moorcock itse. Uudemmista nimistä mieleen tulee Pratchett, Mieville ja Jeff Vandermeer. Kaikki näistä ovat jollain tavalla suosikkeja, Pratchettista olisi enemmänkin sanottavaa mutta se onkin ihan oman postinsa arvoista.

On ollut taukoa kirjoittamisessa. Syitä on monia, kaikki niistä tekosyitä. Selitän itselleni että haluan kirjoittaa, että haluan kirjoittaa hyvin ja että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Sitten makaan illalla valveilla sängyssä ja mietin miksi en kirjoittanut. Tyhmää. Tästä eteenpäin kirjoitan useammin, näin olen päättänyt. Lyhyempää, vähemmän mietittyä mutta useammin. Näin saatan joskus oppiakin jotain.

Luen iltaisin ja junassa China Miévillen The Scaria. Mietin onko suomeksi mahdollista kirjoittaa samanlaista tekstiä kuin Miéville kirjoittaa. Tekstiä, joka tuo suuhun suolan ja rikin ja veren maut, jonka taustalla jytisevät höyrykoneet ja joka maalaa maailman ruosteella ja levällä ja taikuudella. Miévillen maailma on ehkä kiehtovin koskaan lukemistani, tarinat ja henkilöt vetäviä ja kaikessa on myös kova sanomisen meininki. Kieli on värikästä ja aika dramaattista; välillä pohdin toimisiko moinen suomeksi laisinkaan, vai kuulostaisiko kaikki vain teennäiseltä adjektiivitykitykseltä. Epäilen myös että englannin kieli tuo oman cooliuslisänsä, onhan se niin paljon rockimpi kuin suomi.

Miévilleä ei ole käännetty suomeksi, saksaksi kylläkin. Pitänee testata joku päivä. Suomennosta kyllä kaipaan kovasti, hyvältä suomentajalta tietty.

Törmäsin tällaiseen tietoon tänään: asun Euroopan saastuneimmalla alueella. Jutussa kyllä puhutaan vain hiilidioksidin pitoisuudesta, mutta tässä EMEPin raportissa on karttoja jotka osoittavat että näillä nurkilla on myös Länsi-Euroopan korkeimmat rikkidioksidi- ja ammoniakkipitoisuudet.

Sen myös haistaa. Lisäksi jos vähän lähtee palloilemaan ympäristöön niin huomaa mistä tuo kaikki hiili saattaisi olla peräisin: alla olevassa kuvassa näkyvät vaaleat muodostelmat ovat Jülichin vieressä olevia avolouhoksia, joista kaivetaan ruskohiiltä. Hiili poltetaan viereisissä voimaloissa. Jos kiipeää läheisen mäen päälle, taivaanrannassa näkyy 5 höyrypatsasta, jotka nousevat voimaloiden jäähdytystorneista. Kirkkainakin päivinä nämä tuottavat näkyviä pilviä taivaanrantaan. Itse mäkikin on muuten kaivoksesta nostettua maa-ainesta.

Vielä yksi jostain kuultu huhunpoikanen liittyen aiheeseen: kuulemma paikallinen lääkäri oli selittänyt suomalaiselle kaverille, joka oli valitellut jatkuvaa flunssailua, että juu juu, pohjoismaalaisilla aina menee pari-kolme vuotta ennen kuin tottuvat ilmanlaatuun. Ovat oppineet liian hyvälle, näes.

Kaiken valituksen jälkeen pitää kyllä kehua: rikkipäästöt ovat laskeneet yli 90% vuoden 1980 tasosta, ja lasku jatkuu.

Päätin aloittaa uuden harrasteen: halpojen viinien maistelun. Pointtina on siis ostella paikallisista marketeista silloin tällön pullo punkkua tai valkkaria tai vaikka roseeta, istahtaa illalla alas ja juoda lasillinen. Koska rajattomalla vapaudella on taipumus johtaa aistit harhapoluille, kauas oleellisesta, olen päättänyt terävöittää kokemustani muutamalla perussäännöllä:

1) Pullo ei saa maksaa vitosta enempää

2) Viini juodaan tavan vesilasista, eikä mistään fancypants jalallisesta pikarista

3) Takakansitekstiä - jos sellainen on - ei saa lukea ennen viinin arviointia

4) Kaikennäköinen asian opiskelu on ehdottomasti pannassa

Minä en tiedä viineistä hevonvittua, paitsi että vahva ja kuiva on parempaa. En aio siis myöskään keinotekoisesti muuttaa tilannetta, vaan oppia viinintuntijaksi samaa tietä kuin se kaveri joka ensimmäisenä tajusi että se vuodeksi nurkkaan unohtunut mehutonkka onkin ihan kelpo tavaraa: juomalla.

Viini I: Il Piolo, Chianti, 2004

Ensimmäseksi viiniksi valikoitui tämä italialainen punkku, 12.5 vol% vuodelta 2004. Nimi tarkoittaa tappia tms. Maku oli… punaviininen, vaikea sanoa enempää. Hieman happamuutta oli, tunkkaisuutta taas vähänlaisesti. Tätä meni pari lasillista Southland Tales -elokuvaa katsoessa; paransi elokuvaa varmaan noin kolmanneksella. Sen verran miellyttävä kokemus että voinee ostaa uudestaankin, varsinkin kun hintaa oli vain huimat 3.99.

Viini II: Collection Chantre Cabernet Sauvignon, 2006

Tämä Etelä-Ranskasta tuleva viini sisältää alkoholia huimat 13 vol%. Viini kuulu sarjaan, jossa oli ainakin vielä Merlot; kaikissa oli samanlaiset ‘tyylikkäät’ etiketit. Tällä kertaa haistelin viiniä ennen juomista: ehkä tämä kertoo minusta jotain mutta tuoksu toi pääasiassa mieleen punaviinin. Maku on kellarimaisempi kuin Il Piololla, ja tuo toisaalta mieleen ne viimeiset varpuihin kiinni kuivuneet mustikat joita lapsena piti itku silmässä riipiä kuppiinsa jotta sai sen kouluun vietävän litran täyteen. Kurkun takaosassa tuntuu katkera jälkimaku, vähän kuin oksennusta nieleskellessä. Ei siis mikään suuri nautinto, mutta sopii jostain kumman syystä mainiosti yhteen Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan kanssa… Tuskin silti ostan toista pulloa, vaikka hinta, 3.99, ei päätä huimannut.

Tässä ensimmäinen installaatio Miikan viinistudiosta. Miten tästä eteenpäin? Lisää viininjuontia, ellei jossain vaiheessa ala hävettämään.

Minä olen varisfani. Ne ovat huippuälykkäitä, sosiaalisia, uteliaita, leikkisiä ja sopeutuvaisia elukoita ja lisäksi niillä on huumorintajua (en nyt löydä viitettä, mutta olen lukenut tarinoita joissa varikset laskettelevat pyrstöllään jäistä rinnettä alas tai kiusaavat isompia eläimiä nykimällä niitä hännästä).

Lisäksi joudun työssäni usein pitämään esitelmiä ja olen havainnut että en ole vielä kovin hyvä siinä; haluaisin olla parempi, selkeämpi, ytimekkäämpi, innostavampi. Aina kun näen hyvän esitelmän, koetan olla olematta liian kateellinen ja ennemminkin imeä itseeni hyviä vaikutteita.

Nämä kaksi asiaa ovat syynä siihen että tämä Joshua Kleinin TED-esitelmä on tallennettu bookmarkeihini ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa ja vaikuttukaa. Lisäksi sivun kautta löytyy linkki esitelmän analyysiin joka on myös hyvin valaiseva.

Tällaiset asiat tekevät maailmasta hienon. Ei sillä että olisin nörtti tai jotain.

Puh, takaisin reissusta. Tuomisina mustelmia, kori kaljaa, lähes täysi pullo viskiä, paitoja ja pirusti hyvää mieltä ja kivoja kokemuksia. Kirjoitan tähän kunnollisen matkakertomuksen kunhan ehdin, laitan nyt maistiaiseksi pari merkintää matkan varrelta. Myös valokuvia tulossa.

1.4. Tiistai

Sanna ja Tero saapuivat maahan. Vuokrattiin auto, pääsin ajamaan sataakuuttakymppiä motarilla. Syntisen hauskaa.

3.4. Torstai

Nyt meillä on Wohnmobil. Syö dieseliä ja kilometrejä, paskantaa CO2:ta ja festarimeininkiä. Mahtavaa (paitsi tietty tuo CO2).

4.4. Perjantai

Perillä Lichtenfelsissä päätimme ettei me mihinkään leirintäalueelle mennä. Wohnmobil vaan parkkiin festarimestan pihalle, muiden esimerkkiä seuraten. Myöhemmät kokemukset todistivat päätöksen ainoaksi oikeaksi.

Loppuilta menikin juhliessa. Nähdyt bändit: Vähän Pitmeniä, vähän Space cadetsia, Demented Are Go! ja Nekromantix. Viideltä aamulla herääminen veti sen verran väsyneeksi että peti kutsui jo ennen neljää.

5.4 Lauantai

Sosiaalinen päivä. Sanna puhui eine Menge Deutsch, minä autoin vaikeissa kohdissa. Suomi oli pop, samoin Eläkeläiset (Illegalize it, kuten paikalliset sen mielestäni lausuvat). Tavattiin myös muita suomalaisia. Kohokohtina Rezurex ja Tiger Army, Horrorpopsin lähes kokonaan missaaminen vähän jäi harmittamaan samoin kuin ne muutamat mulkut pitin reunalla Tiger Armyn keikan aikana. Ainiin ja kukaan meistä kolmesta ei voittanut bassoa, perkele.

Lento Kölnistä Berliiniin. Germanwings tarjoaa matkalukemiseksi Focus-lehteä, mutta en ole sellaisella tuulella että jaksaisin niellä oikeistolaista talouspropagandaa. Luen sen sijaan Freakonomicsia ja petyn lievästi, mutta mietiskelen silti omia kiihokkeitani ja kannustimiani (engl. incentive; kääntyypä tuo oudosti). Syvällinen itsetutkiskeluni ei paljasta minulle mitä vipua tottelen helpoimmin. Tämä huolestuttaa minua sillä epäilen että sellainen kuitenkin on olemassa.

Tilaan ylihinnoitellun sämpylän ja ehdin juuri ja juuri hotkaista sen ennen koneen laskeutumista. Matkatavarat ovat hihnalla ennen kuin minä sen ääressä, ensimmäinen piste Berliinille. Lentokenttä huokuu sympaattista nuhjuisuutta. Kävelen laukkuni kanssa tihkusateessa S-bahnille ja astun junaan. Juna odottaa vielä vartin, käytän sen ihmisten katseluun. Tajuan että oloni on äärimmäisen kotoisa, ulkopuolisuuden ja -maalaisuuden tunne joka erottaa minut kölniläisistä on läsnä vain ohuena huntuna. Olen rento, nautin olostani. Verrattuna kölniläisiin Berlinerereillä näyttäisi olevan i) enemmän partaa/lyhyemmät hiukset (miehet/naiset); ii) vähemmän hiusgeeliä/meikkiä (m/n); iii) oma ihon ja hiusten väri (molemmat); ja iv) hauskempaa. Ero on selvä, syyt siihen ymmärrykseni tuolla puolen.

Ensimmäisellä pysäkillä loosiini istahtaa kaksi nuorta paikallista ja seuraavalla pysäkillä mukaan liittyy kolmas. Joukon kaksi poikaa kaivavat esiin oluet ja korkkaavat ne. Joukon tyttö pyytää närkästyneenä omaansa, mihin kundit vastaavat ottamalla isot huikat. Neito kaivaa alistuneena oman radlerin laukustaan. Seuraa pullojen kilistys ja prost. Tyyppien keskustelu kimpoilee sinne tänne, ja kaikilla on hauskaa. Joillekin vitseille on pakko hymyillä ja kymmenen minuutin ajan tunnen mykkyydestäni huolimatta kuuluvani joukkoon. Sitten on aika poistua.

Hostellini on siisti ja halpa. Respan tyttö on niin reipas ja ystävällinen että tunnen itseni väsyneeksi ja kärttyiseksi, joten päätän ottaa oluen. Tyylikkäässsä baarissa on lisäkseni vain tarjoilija, espanjalainen poika ja kaksi yli nelikymppistä ranskalaisnaista. Otan tuopin, istun naisten kanssa samaan sohvanurkkaan ja soitan kotiin. Lyhyen puhelun aikana tuopistani katoaa kolme neljäsosaa nieluuni ilman että tajuan sitä. Harkitsen toisen tuopin ottamista mutta olen edelleen liian epäsosiaalisella tuulella. Olueni viimeinen neljännes kuluu ihaillessamme ranskalaisten kanssa baaritiskillä istuvan espanjalaispojan tyylikkäitä boksereita. Niissä on jotain mustavalkoista sarjakuvaa. Mietin voiko ventovieraalta kysyä mistä moisia boksereita saa; tulen siihen tulokseen että ei voi. Toivotan kaikille hyvät yöt, pelaan pari peliä puolirammalla flipperillä ja painun pehkuihin. Nukun kuin tukki.

Aamuviideltä lähden liikkeelle kohti lentokenttää. Väsyneiden työmatkalaisten virran vietävänä pohdin Ossi-Wessi-vastakkainasettelua, joka ajoittain purskahtaa esiin työpaikkakeskusteluissa. Onko Itä-Saksassa aistimani kotoisuus ja rentous seurausta DDRn vuosista vai onko kyseessä heimo-ominaisuus? Aamuaivojeni ajatukset länsimaisen kapitalismin synkästä tulevaisuudesta ja epäilykset halustani ruokkia sitä saavat lisäpontta kun Baltic Airlinesin nyrpeä tekorusketusneiti ilmoittaa että minun tulee maksaa lisämaksu matkalaukustani. Tyydyn nöyrästi osaani mutta kadehdin viereisellä tiskillä asioivaa vanhempaa kohtalotoveriani, joka sättii vuolaasti idioottimaista systeemiä ja ahneita riistäjäyhtiöitä. Hänen vuodatuksensa saa pontevaa sivustatukea häntä palvelevalta vanhemmalta virkailijalta, joka näyttää vähän Ellen Burstyniltä. Naisen käheän hyväntuulinen nauru saattelee minut passintarkastuksen läpi ja pois Saksasta.

Sunnuntaikaljalla muiden Jülich-muukalaisten kanssa. Kosovo on julistautunut itsenäiseksi, taas yksi valtio lisää Eurooppaan. Emme keskustele aiheesta, sen sijaan puhumme stereotyypeistä ja vanhoista sodista. Puolalaiset tytöt puhuvat saksalaisten tavasta kutsua puolalaisia varkaiksi: “Tulkaa lomalle Puolaan, autonne odottaa teitä siellä.” Tytöt nauravat mutta turhautuminen paistaa läpi kun he selittävät maineen alkuperää ja miten kaukana menneisyydessä se on.

Puhe kääntyy väistämättä toiseen maailmansotaan. Joku mainitsee että puolalaisilla on hyvä syy tuntea katkeruutta, mutta puolalaiset pudistelevat päitään. Ei, ei, puolalaiset tekivät saksalaisille myös paljon pahaa, ei tuolla tavalla voi ajatella. Venäläinen tyttö kyselee mitä mieltä Suomessa ollaan toisesta maailmansodasta ja talvisodasta. Koetan selittää jotain mutta nyanssit häviävät yhteisen kielen puutteeseen, johtopäätökseksi jää että koko homma oli stupid. Tyhmää, siinä sana joka hallitsee keskustelua kansallisista stereotyypeistä, jossain päin joku kiroaa paavin. Samaan aikaan viidentoista tunnin ajomatkan päässä Belgradissa jotkut kivittävät lähetystöjä.

Iranilainen kaveri naureskelee ja ihmettelee kun otan jo kolmannen olueni. Juotpa paljon, hän toteaa. Selitän että Kölshit ovat pieniä oluita, vain 2 desiä, ja kolme sellaista vastaa yhtä normaalituoppia. Hän nyökkäilee mutta ei vaikuta vakuuttuneelta. Tilaan paikallisen erikoisuuden, Kiban. Siinä on kirsikka- ja banaanimehua kerroksina. Kun se tuodaan pöytään, sekoitan hajamielisyyttäni kerrokset sekaisin. Saksalainen kaveri moittii minua, ja selittää että juomassa on kaksi pilliä juuri sitä varten että maut voi nauttia erillisinä mutta yhtä aikaa.

Nurkkapöydässä istuu lippalakkipäinen juoppo joka horisee itsekseen. Jossain välissä hän tulee höpöttämään jotain iranilaisille, mutta lähtee ärtyneenä pois kun kukaan ei tajua hänen saksaansa. Känniset germaaniölähdykset pilkuttavat keskusteluamme ja saattelevat meidät lopuksi tiehemme, kirpeään pakkasyöhön.